Luovutus

Onko oikeasti mitään järkeä treenata, jos lähes joka kerta treenit kaatuu siihen kun ei vaan loppujen lopuksi huvita ohjata kunnolla tai oikeasti huvittaako oikeastaan treenata, ja huvittaako agilitykään? Onko oikein jos lähes joka treenien ja kisojen jälkeen on vaan fiilis kuinka hiton surkeita ollaan?

Tänään oli aluevalmennus Haminassa, jo lähtiessa oli vääränlainen olo tila joka paheni puolen tunnin seikkailumatkalla Haminaa ympäri kun kartta ohjasi päin honkia, onneksi eräs koiranulkoiluttaja osasi lopulta neuvoa meidän perille. Homma alkoi piip-testillä jossa luovutin lähes heti, johonkin 5min tienoille se taisi mennä, mutta... Tietenkin monen yön rappusjuokseminen tuntuu jaloissa ja unirytmi on aivan sekaisin, mutta ajatuksena on että luovutin edes oikeastaan yrittämättä, ei vaan huvittanut.

Radalla oltiin taas aivan surkeita, ja mitä pahinta mielenvaltasi ajatus tässäkin kohtaa luovuttamisesta, taas ne käännökset lensi ja taas ne samat vanhat ongelmat joista on väännetty viimeiset 4 vuotta tuli taas esiin. Treenatkaa käännöksiä, treenatkaa käännöksiä... mitä tässä on tehty monen vuoden ajan ja silti vaan lentää. Mitä jos vaan antaisi olla heittäisi kaikki tavoitteet ja haaveet romukoppaan ja rupeaisi harrastamaan keskellä yötä yksin puskaagilityä suoraan vaan lentämistä ja putkissa käännökset? Mitä jos vaan antaisi periksi sille, että olemme surkeita? Mitä jos vaan sanoisi etten mä halunnutkaan ja liittyisi pihahyppyttelijä kerhoon? Kuinka helppoa olisikaan antaa periksi...

Viime aikoina olen lähtenyt treenaamaan, mutta kun esteet on kentällä into vaan jotenkin lopahtaa,  pitäisi tehdä kunnolla ja olla täysiä mukana hommassa, sen sijaan löysäilen, teen puoliteholla ja vähän sinnepäin. Jos meidän treenipäiväkirjaa lukee viimeisen kevään ajalta niin 9/10 treenin kohdalla lukee jotain  asenne tai fiilisongelmasta. Tänään kun ajelin kotiin päin nousi mieleen vääjämättä ajatus, onko tässä mitään järkeä, onko mitään järkeä treenata jos lähes joka kerta homma menee löysäilyksi ja sitä vaan huomaa ettei huvita? Mihin kaikki into lajia kohtaan on kadonnut, aikaisemmin käytin paljon aikaa treenien suunnitteluun ja treenaaminen oli oikeasti hauskaa, nyt homma tuntuu enemmänkin puulta, pitäsi, täytyisi,pitäisi. Jos vähän väliä lukee, että töitä pitää tehdä tämän, tämän ja tämän asian suhteen niin? Aikaisemmin nautin kun oli treenattavaa, me tehtiin töitä sen eteen että tästä tulisi jotain, mutta onko se loppujen lopuksi johtanut yhtään mihinkään? Onko kaikki se työmäärä sittenkin heitetty hukkaan?

Jotenkin tuntuu ettei me olla kehitytty viimeisessä vuodessa yhtään, vuosi sitten löin päätä seinään käännöksien kanssa, kuten sitäkin edellisenä. Kaunis ajatus siitä että vuoden päästä olisimme parempia, että tulos varmuus kasvaisi ja muut tuntuvat löpinältä, toive ajattelua. Valmentajan tänään muistuttessa, että miltä tuntuisi jos vaikka sm finaalissa tai mm karsinnoissa olisi pakko tehdä jonkin juttu jonka treenaamista olisi vaan siirtänyt ja siirtänyt eteenpäin eikä sitä siitä syystä osaisi ja sen takia menisi pärjääminen sivusuun, valtasi mielen vaan ajatus siitä, ettei me oikeasti ikinä edes päästä sinne asti. Kasa kauniita ajatuksia tulevaisuudesta, mutta mitä jos usko niihin ajatuksiin vaan vähenee vähenemistään.

Luin samalla myös pennun treenejä läpi, sen kanssa on juostu vaan radan pätkiä tehty vaan sitä mitä se osaa, koska viimeksi on tehty mitään uutta ja opettanut sille jotain, eipä tuollaisella liiemmin kehity. Osan innosta on vienyt koko, rajakoira mikä rajakoira. Karita eilen mittasi Subrén 40-41cm ja ensi viikolla tulee täyteen 6kk. Mitä mä oikein teen jos tuosta tulee kiva 44-45cm maksi?

Agilityn kuuluisi olla kivaa, siitä pitäisi nauttia, treenamisen on oltava kivaa ja kun motivaatio on kohdallaan töiden tekeminen ei maistu puulta. Joku on joskus sanonut, että pitäisi nauttia matkasta eikä vain ajatella päämäärää. Kun ei osaa enään nauttia, niin ehkei ole hyvä matkatakkaan.

En tahdo luovuttaa, agilityssä on aina jokin kiehtonut, mutta se intohimo lajia kohtaan on taas etsittävä ja jostain on kaivettava itselle uskoa, että minä ja seci vielä joskus kehityttäisiin eikä oltaisi enään niin surkeita.

Tästä syystä me pidetään taukoa, en tiedä kuinka kauan, mutta sen verran että saan taas päätä selväksi ja ajatukset kohdalleen, jotain muutosta olisi pääkopassa saatava aikaan ennen kun palaamme lajin pariin. En sitten tiedä luovutaanko me tavoitteista ja haaveista, tuleeko meistä puskaharrastajia vai lähdetäänkö tästä uuteen nousuun. Agirodussa kisataan ja yritetään parhaamme, mutta varmaankin tauko jatkuu agirodun jälkeenkin.